Tähän alkuun kirjoitan niinkin tärkeästä asiasta kuin RUOKA. Raskausaikana söin kaikkea mitä mieli teki, lukuunottamatta niitä ehdottomia kiellettyjä ruoka-aineita, kuten
- kypsentämätön ruoka, kuten kylmäsavulohi
- aurajuustot ym. pastöroimattomat tuotteet
- kaupan suolakurkut
- S-kirjaimella alkavia makeutusaineita sisältävät tuotteet (esim. vitamiinipore jota vahingossa tietämättömyyttäni ehdin juoda kahden viikon ajan aamuisin. Olen kyllä ruoskinut itseäni siitä jo.)
Söin monta kebabateriaa. Samoin sipsejä ja karkkia. Kahvia join aluksi mutta pahoinvoinnin vuoksi lopetin. En taistellut juurikaan mielitekoja vastaan. Tupla Kingsize maistui.
Podin kyllä huonoa omaatuntoa mutta vastapainoksi tein kävelylenkkejä ja ajattelin maailman olevan sillä tasapainossa. Lisäksi söin alusta asti foolihapon ja muiden vitamiinien ja kivennäisaineiden päivittäisen saannin täyttymisestä huolehtivia kapseleita, joten siltäkin osin ajattelin vauvaani.
Sain raskauskiloja noin kaksikymmentä. Vauvani painoi syntyessään yli neljä kiloa. Synnytyksen jälkeen kätilön työntäessä minua sairaalasängyssä osastolle sain puhuttelun herkkujen liiallisesta syömisestä. Meistä kumpikaan, vauva enkä minä, ei ollut kärsinyt sokerien heittelystä saati diabeteksesta raskausaikana, ja sitäpaitsi olimme lapsen isän kanssa molemmat olleet aika isokokoisia vauvoja myös, joten mikäs ihme tuo nyt on. Se on kurjin muistoni synnytykseen liittyen ja olisin mielummin keskustellut aiheesta vaikka neuvolakäynnillä kuin puoli vuorokautta kestäneen synnytyksen jälkeisessä erittäin herkässä ja sekavassa tilassa sairaalan käytävällä.
Positiivista oli, että imetys sujui alusta asti. Tosin ensimmäiset kaksi viikkoa se sattui niin infernaalisesti nänneihin, että olin jo luovuttaa. Lanoliinin ja pullojenkeittämisrumba-kammon avulla kestin tyynyä purren ja imetyksestä tuli pian ihana äiti-vauva-hetki.
Täysimetin vauvaani reilu neljäkuiseksi jonka jälkeen imetys on jatkunut hänen tärkeimpänä ravinnon lähteenään soseiden ja sormiruuan ohella tähän päivään asti. Tarkoitus olisi yksivuotissynttäreiden tienoilla lopetella imetys tai edes vähentää sitä vaikka vain iltamaidoiksi. WHO suosittaa imetystä kaksivuotiaaksi, mikä onkin mainiota esimerkiksi kehitysmaissa asuvien lasten kohdalla. Haaveilemme kuitenkin lapsellemme pikkusisarusta pienellä ikäerolla, ja imetys on toistaiseksi pitänyt kuukautiskiertoni poissa, joten näinkin itsekkäästä syystä olen päättäny lopettaa imetyksen. Varmasti tuon ajan koittaessa ikävä tulee myös minulle, onhan imetyksellä ollut iso osa minun ja lapseni välisen vuorovaikutuksen luomisessa.
Vauvamme on tällä hetkellä muutamaa päivää vaille 11 kuukautta ja hänen ruokailunsa on seuraavanlaista:
Aamupuuroa VÄHÄN. Lounasta makean (sokerittoman) soseen suosiollisella avustuksella VÄHÄN. Välipalalla maustamatonta jogurttia tai piimää, sillä kymmenkuisesta vauvaa aletaan totuttaa hapanmaitotuotteisiin. Sitäkin VÄHÄN. Päivällistä, no, lue kohta joka käsittelee lounasta. Iltapalalla puuroa jotenkuten.
Maito maistuu vauvalle liiankin hyvin joten olemme ajatelleet sen olevan toistaiseksi syy sille että kiinteä ruoka on aika out meillä. Yritän toisinaan kuoria, keittää, soseutta ja tarjoilla kasviksia ja lihaa kivasta pikku kiposta mutta huonolla menestyksellä. Monelta äidiltä olen kuullut, etteivät heidän lapsensa syö muuta kuin kaupan soseita ja se pätee yleensä meilläkin. Enkä pode siitä enää huonoa omaatuntoa, sillä hyvä jos jotain syö. Eikä hän varmasti jää koukkuun piltteihin loppuiäkseen joten ehtii sitä äidin tekemää ruokaa syödä myöhemminkin. Ja äidillä tarkoitan minua enkä nyt niitä kuuluisia äitejä jotka pakkaavat ruokansa kukkokuvioituihin punaisiin laatikoihin. Toki kyseisen firman valmistama sipulipihviateria on pelastanut minut muutaman kerran nälänhädästä vauvamme kärsiessä pienoisesta koliikista ja ruuanlaiton jäädessä vähemmälle. Ah niitä aikoja.
Sormiruoka on myös todella jees. Kovinkaan suuri osa ruuasta ei lopulta päädy suuhun, mutta sen avulla napero säilyttää edes hetken mielenkiintonsa ruokaan. Samalla kun hän silittää parsakaalin tuuheaa tukkaa ja pohtii söisikö nimenomaan juuri tukan vai jalkaosan saatan saada lusikoitua kaupan mainiota sosetta kuin ohimennen hänen hämmästyksestä auki olevaan suuhunsa. Joululahjalistallamme on muuten semmoinen läpyskä, joka kiinnittyy pöytään ja jossa on muotoiltuna kuminen kulho. Eli lautanen ei lennä lattialle lapsen kaivellessa sen sisältöä suuhunsa vaan olla tönöttää pöydässä kiinni.
Loppuyhteenvetona totean vielä, että kaikki perheemme jäsenet eivät sentään ole huonoja syömään. Mieheni on hyvä kokki ja varsinkin nyt jouluaikana kaloreista tuskin tulee olemaan puutetta. Vaikka itse välillä tilaammekin kiinalaista ruokaa tai haemme Hesestä, niin haluaisimme opettaa lapsemme maistamaan kaikkea ja kiinnostumaan ruokien loputtomasta kirjosta. Sokeria hän saa syödä, tosin vasta sitten kun hän sitä itse osaa pyytää ja silloinkin kohtuudella. Toistaiseksi haluamme tarjota hänelle puhtaita makuelämyksiä, tulkoon sitten osittain pilttipurkista, emmekä pakottaa häntä syömään vaikka toisinaan mieli tekisi kun yksikään lusikallinen ei maistu.
Ruokaisia hetkiä,
<3 : Sonkku
